Glamrockista minulle tulee mieleen automaattisesti 70-luvun kovimmat artistit ja yhtyeet, kuten David Bowie, Roxy Music, Lou Reed, ja Marc Bolan. Tietenkin Glam Rockiin kuuluvat kimaltavat meikit, höyhenpuuhkat, korkeat korot, ja mitä hurjimmat asu kokonaisuudet. 80-luvun glamrock bändeiksi voi luokitella New York Dollsit, Hanoi Rocksin ja jopa Mötley Crüen. He veivät glamrockin mitä rockahtavampaan ja kovempaan tyyliin niin musiikillesti, kuin ulkoisestikkin. Tämän päivän GlamRockin edustajista minulle ei tule mieleen kuin The Ark ja Iamx. Toisaalta monet bändit voisi luokitella glamrockiksi jos siihen riittää kimalle ja hyvä rock musiikki. Joten lasken mukaan vielä Gossipin. Glamrock myös kyseenalaistaa musiikoiden seksuaalisen suuntautumisen heidän transeksuaalisensa tyylinsä takia.
Entäpä sitten Glamrockin elokuvat? Minusta näitä edustavat ehdottomasti Velvet Goldmine, Rocky Horror Picture Show ja Breakfast on pluto. Kaikki yhtä loistavia elokuvia, joiden tarinan kulkua siivittää musiikki. Velvet Goldmine on saanut vaikutteita selkeästi David Bowien hahmoista. Jonathan Rhys Myersin hahmo Maxwell Demonhan on, kuin uusi Ziggy Stardust. Rocky Horror Picture Show taas on tehnyt kauhusta parodiallisen musikaalin, joka ei aikoinaan menestynyt, mutta minusta se on yksi 70-luvun parhaista GlamRock elokuvista. Breakfast on Pluton tarina on kaunis, joka leikittelee yleisönsä kanssa. Kaikkia näitä elokuvia yhdistävät kauniit pojat meikeissä.
Minä tunnustaudun glamrockin faniksi. En tiedä, mikä minut on saanut siinä niin valtoihinsa. Onko se musiikki? Meikki? Kimaltavat ja röyhelöiset vaateet? Jotain sanoinkuvaamatonta siinä on. Ja minusta oikea GlamRock aika oli 70-luvulla, kun artistit poksahtelivat tähtiin uudella tyylillänsä. Nykyään kaikki tuntuu toistolta. Tosin minua ei haittaa, kun Ola Salo astuu lavalle päällään mitä ihanin höyhen puuhka asu jollainen on nähty kuvissa Brian Enon päällä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti